in english  suomeksi

The pleasure of meaning and the enjoyment of events – the two arts of Annu Vertanen

We do not easily quit the world that meanings have created for us at some indeterminable time in the future, even though it will happen one day. Roland Barthes distinguishes between the pleasure derived from the ‘normal’ use of a text and the different, hidden kind of enjoyment of a text created by the possibility of destroying the order of language. The language of the culture of pleasure is not used as parts, but as a whole, together with its contexts and even by stretching the safety nets of metalanguages. For their part, poetic language and modern art move towards a kind of destruction, consciously testing their limits. Barthes sharply distinguishes between pleasure and enjoyment despite the fact that one contains the other, as Erkki Vainikkala writes in his epilogue to the Finnish translation of Barthes’s Pleasure of the Text. My title compares Barthes’s differentiation to another writer’s distinction, to Riceour’s dialectical pair of concepts, meaning and events, which describe language as a system – the production of meanings as the icons of theory – and as an event, i.e., language as a rhetoric that is always seeking its limits in order to acquire new ‘incomprehensible’ meanings.

In terms of the above distinctions, I try to visualise Annu Vertanen’s art as a metaphor of pleasure, tradition, and enjoyment, transgression. Between them the artist accepts the challenge to combine different impulses into the same performance. The pictures and performances, meanings and events, are the paradoxes of a way of thinking. In place of the passage of time, Vertanen has decided to use submerged and diffused paints, azur, as a sensation that tunes the winds, creates light and awakens memories. Even though ultimately this is not enough, she is in harmony with herself and prepared to present one without the other, as the other is always present as a memory, a complementary thought.

Vertanen’s works are often very large, some even dominate the whole exhibition space with their multiple, repetitive graphic surfaces. She calls her method ‘wallpapering’. It tells ironically about her relationship to handicraft: “There’s not much difference between graphic art and printing wallpaper”. Over the years Vertanen has accepted her role as a graphic artist and decided to do herself what she could have had done by others. A graphic artist is a craftsman. But who decides how a work is defined? A graphic work is by nature flat, paper, a large but limited print or reproduction, plus the original composition. Vertanen still works with coloured plates on rollers, sampler’s records, as a work is only finished when performed at the concert. She discovered her graphic expression from the principle of paintings, which she wished to transfer to her prints. The fact that colours could be printed one on top of the other, not beside one another, has been taken from the world of painting. Green and red on top of each other, aluminium, pressing metals, ‘blood’. Different shades of aniline and red run parallel in huge prints on metal surfaces.

I discover Vertanen’s European and American soul mates in the recent history of non-figurative painting. I can see Vertanen in the works of Helen Frankenthaler, Joan Mitchell, Susan Rothenberg, Gerhard Richter and Sigmar Polke; the same sensitivity, perception – and straightforwardness. I don’t mean the whole careers of the artists or even the themes of their most important paintings and works. I mean the first impression that satiates the visual power with the possibilities of the materials: oil paints and their register, readymade, metal, the absorbability of unprimed canvas; everything that decides the treatment of the motif and also the motif itself. How a colour becomes another, keeps its shape, adheres to a new surface, separates, spreads, runs. Only by hesitating, slowing down, delaying, can Vertanen’s works be fully appreciated. Non-figurative forms are only now acquiring meanings with the interpretations of seeing. Delay means freedom. Thus giving symbolic meanings is uppermost in modernism, irrespective of the fact that even it is linked to remembering by the delayed search for contact with our experience, about our bodies, our environment, our other world. Exaggeratedly, the parts of the world are thrown inside us. There is nothing ‘inside’ that has not been thrown in. In this respect, Vertanen’s abstractions are anthropomorphic, and I do not believe that the importance of the non-figurative aspects of a work of art can be expressed without anthropomorphic icons. It was just these icons of representativeness that modernism passionately wished to eliminate in its struggle for the unobtainable and the unseeable: principles, universal principles, also from the hereafter. Without noticing that the hereafter suffers, actually consists of the existing world. This characterisation of mine is supported by those artists Vertanen feels close to: Eva Hesse, Judy Pfaff, Agnes Martin, Terry Winters and Yayoi Kusama. Common to all their works is a renunciation of the geometrical form language of modernism and a tendency towards a biomorphic (and anthropomorphic) form.

There is a clear difference between the works of Vertanen and similar artists and early abstract expressionism. When observed, the view mainly focuses on the physical or biological world. The expressive innovations of painting in the 1950s gave way in the following decade to new materials, a kind of illumination of the everyday and an ornamental organism. Often almost presupposing a natural history type register: I’m thinking here of Mark Boyle’s output since the 1960s. The bodily experience or experience of body proliferates. We’re all part of the same thin layer on the surface of the planet: eye, skin, touch, the living world. Vertanen’s name is repeated as the colour of blood, microscopic images of the body, bundles of nerves, veins and signal tracks invade the series of prints alongside and beyond the mythical and monumental expression.

Another area in Vertanen’s work is represented by a misty but distant rhythm of repetitive ‘concretism’: stripes like the rumble of lived life, particles dancing on a drumhead. Maintaining a hypnotic line-drumming like Agnes Martin’s works, background music produced in a colour cosmos of pastel tones. The iconography of Vertanen’s ‘wallpapers’ fills the whole field of vision, turning and signifying it as a performance space. This is not a question of naming something but of signifying the difference. Attention is transferred from the object, picture and space to the viewer. It is a question of how I see, not what I see. Vertanen’s surfaces do not answer question or even invite questions. The printed surfaces expect the viewer to pose the question on the basis of what he or she sees. Non-figurative opticity, the great theme of post-picturesque abstraction has been removed. The sequela remains as a stimulus of the relation of the optical visual space and the concrete space to creation. Vertanen’s whole output is characterised by what the Swedish art theoretician Sven-Olof Wallenstein calls the main interest elements of the “extended field of painting”: the virtual, two- and three-dimensional subjective experience which separate from the technique, medium, of painting and in this case also graphic expression.

Vertanen has spent months in India, the United States and Japan. These influences have been strained into one through the expressions offered by different art forms and methods. An ever more important reflection of the process of observation has emerged in the background of non-figurative expression, the cognition of seeing and the genesis of remembering. The works in the space perform various tests, as in a laboratory, but perhaps it is not so necessary for the occasional exhibition visitor to know this. The artist may well have a number of different agendas in the background of her works. The motives, which are not precisely told, may well all be equally as significant.

The dual expression of Annu Vertanen’s art presupposes the acceptance of aesthetic experience, but there is a condition for this. The pleasure of text is ambivalent: the possibility via germination to present another and at the same time oneself. Looking as a physical stimulus becomes a possible, original and absolute condition without language: through life. In their entirety, the possible conditions for life’s pictorial and spatial themes move in parallel in Annu Vertanen’s works. The artist’s works mean the space we are examining. With her clear starting point and borderline fusing contact with the world, the enjoyment of events can begin.

Jan Kenneth Weckman

Sources:

Barthes, Roland, Tekstin hurma, Tampere, Vastapaino 1993. Finnish translation of Pleasure of the Text by Raija Sironen with an epilogue by Erkki Vainikkala.

Riceour, Paul, Tulkinnan teoria, Helsinki, Tutkijaliitto 2000. Finnish translation of Interpretation Theory.

Wallenstein, Sven-Olov, Den sista bilden [The last picture], Stockholm, Eriksson & Ronnefalk 2002.

 

  in english  suomeksi

Merkityksen mielihyvä ja tapahtuman nautinto – Annu Vertasen kahdesta taiteesta

Emme helposti poistu merkitysten meille rakentamasta maailmasta, vaikka niinkin jonakin päivänä – epämääräisesti siirtyvänä ajankohtana – tapahtuu. Roland Barthes erottelee tekstin normaalin käytön tuottaman mielihyvän ja tekstissä piilevän toisenlaisen nautinnon, joka syntyy kielen säännönmukaisuuden hajottavassa poikkeaman mahdollisuudessa. Mielihyvän kulttuurin kieltä ei käytetä osina vaan kokonaisuuksina, kontekstiensa kera ja metakielten turvaverkkojen välejä venyttäen. Poeettinen kieli ja moderni taide puolestaan lähestyvät eräänlaista tuhoaan aina tietoisesti rajojaan koetellen. Barthes erottelee jyrkästi mielihyvän ja nautinnon siitä huolimatta, että toinen on toisen ”sisällä”, kuten Erkki Vainikkala luonnehtii jälkisanoissaan Barthesin teokseen Tekstin hurma. Otsikossani rinnastan Barthesin erottelun toiseen distinktioon, Riceurin dialektiseen käsitepariin, merkitykseen ja tapahtumaan, joka kuvaa kieltä systeeminä – merkityksen tuottamista teorian ikonina – ja tapahtumana eli kieltä retoriikkana, joka alati etsii käyttönsä rajoja uusien ”käsittämättömien” merkitysten hyväksi.

Yritän hahmottaa Annu Vertasen taidetta yllä esitetyn distinktioiden metaforisena kahdentumisena, kahtena mielihyvän – tradition ja transgression – rajoja ylittävänä taiteena. Näiden välissä taiteilija asettaa mielessään haasteen yhdistää erilaiset impulssit samaan esitykseen. Kuvat ja esitykset, merkitykset ja tapahtumat ovat eräänlaista ajattelun paradoksaalisuutta. Ajan kulumisen sijasta Vertanen on päättänyt käyttää värien toisiinsa upottamisen ja sulattamisen pehmeyttä, lasuuria kuin tuulta, valoa ja muistoja herättävää katsetta. Vaikka tämä ei lopulta ole riittänyt, hän on sovussa itsensä kanssa ja valmis esittämään toista ilman toista, sillä toinen on alati läsnä muistumana, täydentämisen ajatuksena.

Vertasen teokset ovat usein suurikokoisia, jopa koko näyttelytilan valtaavaa graafista pinnan multippelien toistoa. Vertanen itse luonnehtii työtapaansa ”tapetoinniksi”. Se kertoo ironisesta suhteesta käsityöhön, ”ei taidegrafiikan ja tapettipainon välillä ole paljonkaan eroa”. Ajan mittaan Vertanen on hyväksynyt graafikon roolinsa ja päättänyt tehdä itse senkin, minkä voisi teettää muilla. Taidegraafikko on käsityöläinen. Mutta kuka sanoo, miten teos määritellään? Graafinen teos, jonka luonteeseen on kuulunut litteys, paperi, vedosten tai reproduktioiden suuri mutta rajattu määrä ja alkuperäinen, graafiseen teokseen kuuluva sommittelu? Vertasen maailmaan kuuluvat edelleen värillä telatut laatat, kuin sämplärin vinyylit. Teos valmistuu kuitenkin vasta konsertissa. Vertanen löysi maalaustaiteesta graafisen ilmaisunsa periaatteet, jotka haluaa siirtää vedoksiin. Se että värejä voi painaa päällekkäin, ei vierekkäin, on lainaus maalauksen maailmasta. Vihreää ja punaista päällekkäin, alumiinia, lyöntimetallia ja ”verta”. Aniliinin ja punaisen eri sävyt rinnastuvat mittavissa vedoksissa metalliseen pintaan. Löydän Vertasen eurooppalaisia ja amerikkalaisia sukulaissieluja nonfiguratiivisen maalaustaiteen lähihistoriasta. Näen Vertasessa Helen Frankenthalerin, Joan Mitchellin, Susan Rothenbergin, Gerhard Richterin ja Sigmar Polken. Herkkyyttä, oivallusta ja – suoraviivaisuutta. En tarkoita taiteilijoiden koko uraa, en edes heidän keskeisiä maalauksiaan tai teostensa teemoja, vaan katsomisen ensisijaisuutta, joka ammentaa visuaalisen voimansa materiaalien mahdollisuuksista: öljymaalista ja sen maalaamisen rekisteristä, ready-madesta, metallista, pohjustamattoman kankaan imevyydestä, kaikesta joka ratkaisee maalauksessa aiheen käsittelyn ja myös itse aiheen. Sen miten yksi väri siirtyy toiseksi, viipyy muodoissaan, tarttuu uuteen pintaan, jakautuu, leviää, valuu. Empimiselle, hidastelulle, katseen viiveelle suodaan Vertasen teoksissa täydet oikeudet. Nonfiguratiiviset muodot ovat vasta saamassa merkityksiä näkemisen tulkintojen myötä. Viive on vapautta. Niinpä symbolinen merkityksenanto on modernismissa ensisijaista, riippumatta siitä, että sekin linkittyy muistamiseen hakiessaan viiveellä yhteyttä kokemuksiimme ruumiistamme, ympäristöstämme, toisesta maailmastamme. Kärjistettynä: maailman osat heitetään sisäämme. ”Sisällä” ei ole mitään, mikä ei olisi ulkoa heitettyä. Vertasen abstrahoinnit ovat tältä osin antropomorfiaa, enkä usko että taideteoksen nonfiguratiivisen piirteen merkitys ilmenee vailla antropomorfisia ikoneja. Juuri näistä ikonisista representaatioista modernismi halusi kiihkeästi eroon tavoitellessaan paitsi tavoittamatonta ja näkymätöntä: periaatteita, universaaleja prinsiippejä, myös tuonpuoleista. Havaitsematta, että tuonpuoleinen kärsii, oikeastaan koostuu, tämänpuolisesta. Tätä luonnehdintaani tukee Vertasen mainitsemat itselleen läheiset kuvataiteilijat: Eva Hesse, Judy Pfaff, Agnes Martin, Terry Winters sekä Yayoi Kusama. Näiden tekijöiden teoksissa on yhteistä luopuminen modernismia kannattaneesta geometrisesta muotokielestä ja suuntautuminen biomorfiseen (ja antropomorfiseen) muotoon.

Vertasen ja hänen kaltaistensa taiteilijoiden teosten ero varhaisemmasta abstraktista ekspressionismista on silti selvä. Tarkkailtavana on katseen lähelle osuva ruumiillinen tai biologian maailma. 1950-luvun maalausten ekspressiiviset uudistukset viedään seuraavina vuosikymmeninä uusiin materiaaleihin, eräänlaiseen hetkien valaisemaan arkiseen ja ornamentaaliseen orgaanisuuteen. Usein lähes luonnontieteellisen näytteen edellyttämään rekisteriin; ajattelen Mark Boylen tuotantoa 1960-luvulta lähtien. Kehon kokemus, tai kokemus kehosta yleistetään. Olemme osa samaa ohutta kerrosta planeetan pinnalla: silmä, iho, kosketus, elossa oleva maailma. Vertasen nimi toistuu verenvärisenä, ruumiin mikroskooppiset kuvat, hermokimput, suonet ja signaaliradat tunkeutuvat vedossarjoissa myyttisen ja monumentaalisen ilmaisun rinnalle ja ohi.

Toista aluetta Vertasen tuotannossa edustaa utuinen mutta etäisen rytmin toistama ”konkretismi”: raidat kuin kumuna elävästä elämästä, hiukkasten tanssina rummun kalvolla. Agnes Martinin teosten kaltainen hypnoottisen viivarummutuksen ylläpitämä väriavaruuden pastellisävyissä tuotettu taustamusiikki. Vertasen ”tapettien” ikonografia täyttää koko näkökentän muuntaen ja merkiten esittämisen tilan. Kyse ei ole nimeämisestä, jonkin näkemisestä jonakin, vaan itse eron merkitsemisestä. Huomio siirtyy objekteista, kuvista ja tilasta katsojaan. Herää kysymys, miten näen, ei mitä näen. Vertasen pinnat eivät vastaa kysymykseen, eivätkä juuri kannusta kysymäänkään. Painetut pinnat odottavat katsojan tekevän kysymyksen omasta katsomisestaan. Nonfiguratiivinen optisuus, maalauksellisuuden jälkeinen abstraktin taiteen suuri teema hoidetaan alta pois. Jälki tilasta jää, kimmokkeeksi optisen kuvatilan ja konkreettisen tilan suhteen luomiseen. Vertasen koko tuotantoa leimaa ruotsalaisen taideteoreetikon Sven-Olof Wallensteinin kuvaileman ”maalauksen laajennetun kentän” keskeiset kiinnostukset: virtuaalisen, kaksiulotteisen ja kolmiulotteisuuden subjektiivinen kokemus, jotka irrottautuvat maalauksen, tässä tapauksessa myös graafisen ilmaisun tekniikasta, mediumista.

Vertanen on viettänyt kuukausia Intiassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa. Vaikutelmat ovat siivilöityneet yhdistämään eri taidelajien ja menetelmien tarjoamia ilmaisuja. Nonfiguratiivisen ilmaisun taustalle on yhä tärkeämmäksi noussut havaitsemistapahtuman refleksio, katsomisen tietämisen ja muistamisen genesis. Teokset tilassa tekevät erilaisia kokeita, kuin laboratoriossa. Eikä satunnaisen näyttelykävijän välttämättä tarvitse tietää tästä. Taiteilijalla saattaa olla useita erilaisia agendoja työnsä taustalla. Motiivit, joita ei täsmällisesti kerrota, saattavat yhtä kaikki olla merkittäviä.

Annu Vertasen kahden taiteen ilmaisu edellyttää esteettisen kokemuksen hyväksyntää, mutta siihen liittyy ehto. Tekstin mielihyvä on ambivalenssissa: mahdollisuudessa kahdentumisen kautta esittää toinen ja yhtä lailla itsensä. Katsominen ruumiillisena tapahtumana saa mahdollisuuden, alkuperäisen ja vailla kieltä olevan ehdottoman ehdon: elämän kautta. Mahdollisen ehdot elämän kuvallisina ja tilallisina teemoina liikkuvat rinnakkain Annu Vertasen teosten kokonaisuudessa. Tähän taiteilija merkitsee tarkasteltavaksemme tilan. Lähtökohtansa ylittävä ja rajaviivansa sulattava yhteys maailmaan, tapahtuman nautintoon, voi alkaa.

Jan Kenneth Weckman

Lähteitä:
Barthes, Roland, Tekstin hurma, Tampere, Vastapaino 1993, 69. (Suom. Raija Sironen. Jälkisanat Erkki Vainikkala.
Donald Judd, “Specific Objects,” Arts Yearbook 8 (1965). Reprinted in Donald Judd: Complete Writings 1959-1975 (Halifax: The Press of the Nova Scotia College of Art & Design; and New York: New York University Press, 1975)
Wallenstein, Sven-Olov, Den sista bilden, Stockholm, Eriksson & Ronnefalk 2002.