Veikko Halmetoja:
Kauneus syntyy kerroksista

Edestakaisin risteilevät viivat, päällekkäin kasaantuvat ympyrät ja läpikuultavat värikentät muodostavat herkkiä abstrakteja sommitelmia. Kuvataiteilija Annu Vertanen (s. 1960) rakentaa kiinnostavia kuvapintoja, joita katsoessa voi keskittyä pelkkään muotoon tuntematta huonoa omatuntoa.
Olennaista on se, miltä kuva näyttää. Erityisen olennaista on se, että kuva näyttää mielenkiintoiselta vielä useiden katsomiskertojen jälkeen. 1900-luku oli abstraktin taiteen vuosisata. Ei ole helppo kuvitella, miten abstrakti taide voisi enää sadan vuoden jälkeen näyttää uudelta, erilaiselta ja raikkaalta.
Tässä vaikeassa tehtävässä Vertanen onnistuu. Hän luo abstrakteja kuvia, joissa pienet eleet muodostavat verkkomaisen kokonaisuuden. Syntyy ilmava visio värin ja muodon liitosta.

Vertanen ei vain rakenna vaikutelmaa kuvan kerroksellisuudesta vaan kokoaa konkreettisia kerroksia. Osa teoksista koostuu monista päällekkäin asetetuista papereista, jotka voivat olla joko irrallaan tai toisiinsa kiinni liimattuja. Osa teoksista on vedostettu japanilaisella vesiohenteisella puupiirrostekniikalla paksummalle paperille, jolloin värikerroksia on lukuisia.
Kuva kasvaa kerros kerrokselta siten, että osa aiheesta jää syvälle kerrosten uumeniin ja osa on aivan pinnalla. Kolmiulotteisuus ei ole pelkkä illuusio vaan se on totta.
Värit himmenevät ja kirkastuvat saumattomasti eikä kerroksien vaihtelua pysty helposti havaitsemaan. Värisävyt ovat selkeitä ja seesteisiä.
Vertanen käyttää harkitusti myös mustaa ja valkoista. Ne pitävät sommitelman koossa, huolehtivat siitä, että kuva on selvä ja vakaa. Mustan ja valkoisen voi nähdä myös viitteenä taidegrafiikan pitkään historiaan. Vertasen teokset ovat kokeilevasta luonteestaan huolimatta perinteisellä puupiirrostekniikalla toteutettuja.
Värit on vedostettu kaiverretulta laatalta paperille käsin. Jälki on graafista, maalamalla ei saisi aikaan samanlaista täsmällisyyttä. Mahdollisimman niukoin keinoin syntyy lujia kokonaisuuksia.
Ne voi linkittää modernistisen kuvataiteen perinteeseen, mutta omalla ilkikurisesti hymyilevällä tavalla. Oman mausteensa kokonaisuuteen tuo vivahde koristeellisuutta. Se on juuri sellaista esteettistä nautiskelua, joka saisi puritaaniset minimalistit ja konstruktivistit ahdistumaan.
Vertanen ei rakenna tulevaisuusfantasiaa, mutta pieni säväys modernistien teknologiauskoa teoksista on luettavissa. Lisäksi niistä löytyy op-taiteen tehokeinoja.

Mistä nämä kauniit abstraktit teokset sitten kertovat? Kuvissa on reittimerkkejä, askelkarttoja ja kommunikaatiota. Viiva etenee eikä voi olla varma löytääkö se koskaan perille. Välillä se äityy hurjemmaksi. Viiva venyy, pomppii ja liikkuu. Se on eräänlainen ikiliikkuja, jonka voi nähdä niin rakennettuna koneena kuin toimivana ihmiskehona.
Sekä teosten tekotapaan että visuaaliseen ilmeeseen liittyy tasapainoilu hitauden ja nopeuden välillä. Se huokuu ihanteiden yksinkertaisuutta sekä muodon eleganssia. Eleganssia, joka on todistaa, että abstraktilla ilmaisulla on yhä annettavaa katsojalle.

Veikko Halmetoja
kuvataidekriitikko